AIVOTÄRÄHDYS

Huhhuijakkaa!

Montakohan aivotärähdystä sitä on tässä neljän pojan äitinä ehtinyt seurata? En ole pysynyt laskuissa. Ja ristin kiitollisena pienet sormeni, varpaani ja käteni kyynärpäitä myöten, kun pelkillä aivotärähdyksillä ollaan selvitty niistä tilanteista.

Aamu lähti tangentin suuntaan. Olin juuri startannut autolla kohti pohjoista, kun mies soitti, että nuorimmaiselta oli tullut viesti. Oli kaatunut pyörällä koulumatkalla ja vähän päässä sekava olo, kun oli lyönyt päänsäkin siinä samalla. Pyöräytin auton keulan näppärästi takaisin ja olin alta aikayksikön paikalla. Poika oli vaimea ja pyörä hajalla sieltä täältä. Oli liukas pakkaskeli ja eturengas luistanut alta vauhdissa.

Onneksi yksi lasten rattaita pukannut nainen oli matkan päästä nähnyt tilanteen ja mennyt tarkistamaan pojan voinnin. Häntä seurasi myös muitakin paikalle. Kuinka tärkeää on huomata ympärillä olevat ja apua tarvitsevat! Kiitos kaunis kaikille näille huomaavaisille ihmisille?! Harmi, etten tiedä kaikkien nimiä, mutta ainakin somen voima tavoitti osan ja puskaradion kautta kulkeutui kiitokset?. Parasta on ihmisten välittäminen ja yhteisöllisyys asuinalueellamme.

Nyt oli sitten pojan vuoro tarvita apua. Syksyn mittaan on ollut pari tilannetta, jossa puolestaan hän on auttanut pienempiään. Toinen avun tarvitsija oli ollut ekaluokkalainen tyttö, joka oli kaatunut pyörällä. Ja toinen apua tarvinnut oli puolestaan ollut surullinen, itkuinen eka-tokaluokkalainen poika, jolla oli lähtenyt ketarit pyörästä irti koulumatkalla. Hyvä mieli oli tullut, kun pystyi ja osasi auttaa näitä pienempiään, kertoi poika myöhemmin kotona?. Ihan varmasti siitä tulee hyvä mieli. Empatiakyky on yksi tärkeimmistä ihmisen ominaisuuksista. Sillä pääsee pitkälle elämässä. Ja tämän nuorimmaisen kohdalla olen ilokseni havainnut tuon piirteen erityisen vahvana. Taito, mikä on nostettu esille niin päiväkodin aikana kuin opettajankin taholta.

Muistakaa käyttää kypärää! Halpa henkivakuutus…

Lähdettiin pikaisesti sairaalaan ja päästiinkin suhteellisen nopeasti lääkärille. Normaalit tutkimukset ja kotiin aivotärähdys diagnoosin kanssa. Seurataan vointia kotona ja herätellään pari kertaa yön aikana. Tuttu homma. Kypärä-keskustelut (jälleen kerran…) ja vannomiset sen käytön tärkeydestä. Käytiin uusi kypäräkin ostamassa (jota voi tai ’viittii’ pitää)… Kyllä, hieman pelottelua ja uhkailua vammautumisella tai muulla kaamealla, mitä siinä olisi voinut tapahtua. Hyi minua?! Mutta, kun välillä meinaa loppua kauniit työkalut… Ja loppupäivä itsellä kotitoimistoa työn merkeissä. Autotallissa odottaa nastarenkaat, jotka vaihtuu (lue mies vaihtaa) aika sukkelaan nyt kaikkiin pyöriin… Pitäiskö todeta, että talvi yllätti?!

Kypärä oli vakiovaruste missä tahansa touhussa aikoinaan.

Tuli mieleen ajat noin 15 vuoden takaa, jolloin kolme vanhinta olivat vauhdikkaimmassa iässä lapsuutta. Ainakin nämä kolme aivotärähdys tapausta tuli tänään mieleen. Saman ja yhden kuukauden aikana jouduttiin käyttämään kaikki kolme päivystyksessä, ja kaikille aivotärähdys diagnoosi. Arvatkaapa, mitkä oli omat fiilikset?! Lopussa jo melkein hävetti, että taas täältä tullaan?…

 

Kuinka helppoa oli tämän ikäisille pukea vaatteet ja kypärät. Ei tarvittu mitään perusteluita eikä kukaan kyseenalaistanut äidin toimintaa… Heh!

Pesuhuoneesta kuului kunnon mätkähdys ja kolina. Juoksin yhden pojan (oli toipilaana leikkauksesta omassa sängyssä) luota pesuhuoneeseen ja olihan se näky! Kaksin olivat silloin nämä pojat iltapesulla keskenään. Toinen pojista nousi pöllähtäneenä lattialta, poski osumaa saaneena ja punaisena. Toinen nauraa kihersi vieressä. Siinä kun aikansa selvitteli, mitä oli tapahtunut, niin ideana oli ollut kilpailu ja  pidättää hengitystä, ”hapettaa”. Kumpi pystyy pitämään hengitystä kauemmin. Ilmeisesti pelin oli voittanut tämä kaatunut poika, joka oli kiikkunut vessanpytyn päälle hapettamaan, jotta näkee peilistä vielä oman ilmeensä. No, happi siinä oli loppunut ja taju lähtenyt, eikä varmaan omaa ilmettäkään loppujen lopuksi nähnyt. Pään löi laattalattiaan pytyn päältä pudotessaan. Sillä seurauksena, että lääkärikäynnin jälkeen meni sekavaksi ja oksenteli pitkin taloa ja sitä oksennusta riitti sitten joka paikkaan. Portaikkoa myöten. Lääkäriin ja jotenkin siitä selvittiin… Voitte kuvitella sen lääkärin ilmeen, kun kysyi, mitä oli tapahtunut…?

Pari muuta aivotärähdys tapausta meni perinteisemmällä tyylillä. Lähdimme miehen kanssa jouluostoksille kahdestaan (harvinaista herkkua), mummi ja ukki oli meillä käymässä ja lapsenvahteina. Poikien askartelu- tai piirtämistilanne, jossa toinen vähän härppi toista tai teki toisen tuotokselle jotain. Ajojahti ja juoksuun. Laminaattilattia ja liukastuminen sopivasti ovenkarmiin takaraivon iskun kera. Kiva viilto takaraivoon (jossa ei edelleenkään kasva hiukset) ja verta pulppusi reilusti. Meidät hälytettiin jouluostoilta?… normi-lääkärikäyntikuviot ja vekkiin liimaa vai oliko lie perhosteipit. En muista, miksi tikkejä ei laitettu, vaikka vekki oli niin iso…

Eikä kyseenalaistettu edes kypärän väriä… Suvussa kulkenut kaikilla, vaaleanpunainen ja -sininen… kuvassa näyttää (onneksi) valkoiselta.

Ja samoille tulille vielä koulutilanne. Poika juoksi koulun käytävällä ja ylemmän luokan ‘viisaan kaverin’ idea oli kampittaa pienempi kesken juoksun. Tämä poika juoksi aina, ei ehtinyt kävellä?. Mulle soitettiin koulusta kesken työpäivän. Poika kuulemma lepäili opettajan huoneessa. Ja taas mentiin lääkäriin…

Tietenkin pääasia, että on selvitty näistä kaikista pienin kolhuin. Mutta aina on se hyvin pieni riski tai mahdollisuus, että viattomaltakin vaikuttava kolhaisu päähän saa aikaan parantumatonta jälkeä. Sitäkin nähneenä (työssä) ja sen takia joskus pieni muistutus elämän hiuksenhienosta onnesta ja arvaamattomuudesta on paikallaan?.

Kiitollinen elämälle tänäänkin?. Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa laittakaa kypärä päähän?.

~ Tiina ~

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *