ELVYTYSPÄIVÄ 16.10.

Heippa sulle! Päivän työkiireet sai taas vaihteeksi uudet mittasuhteet. Aamulla olin vienyt auton huoltoon ja samalla ulko- ja sisäpuhdistukseen. Iltapäivällä menin hakemaan sen ja istahdin ratin taakse. Huomasin, että samat pölyt oli kojelaudalla, kuivuneet mehutahrat edelleen takapenkillä ja muutenkin siivousjälki vain sinne päin?. Radio Nova pauhasi taustalla ja olin jo aikeissani käydä varmistamassa työmiehiltä, oliko sisäputsi unohtunut vahingossa. Novan Anssi kyseli radion kautta kuuntelijoiden elvytystaitojen perään, kun vietetään maailman elvytyspäivää. Jämähdin sitten hetkeksi istumaan paikalleni. Mieli vaelsi noin 20 vuotta taaksepäin automaattisesti. Aika harvoin tulee asia enää näin voimakkaasti mieleen tai tunteisiin. En edes jaksanut käydä kysymässä auton pesun perään. Palautteen antaminen hoitakoon tehtävänsä, kun palautekysely tulee sähköpostiin aikanaan. Toivottavasti tulee.

Tekstin varsinaiseen työstämiseen ja julkaisuun on kulunut nyt lähes viikko, kun olen samoillut ja muistellut noita aikoja vuosien takaa. Jonkin verran olen vieläkin itkenyt ja samalla käsitellyt tapahtumia, enimmäkseen varmaan helpotuksesta tässä vaiheessa. Ne on haavat ja muistikuvat, jotka on poltettu tunteisiin ja sydämeen. Jokainen kyynel on varmasti pieni helpotuksen paino, joka keventää mielen kuormaa. Olen kirjoitellut tätä pätkissä työn ja muun ohessa. Pohtinut myös, millä tasolla ja kuinka tarkkaan kirjoitan. Käynyt keskustelua ja arviota myös poikani kanssa asiasta. Haluaako hän edes, että asiasta kirjoitetaan. Annoin tekstini ensin hänen tarkistettavaksi ja hyväksyttäväksi. En ole yksinoikeutettu käsittelemään lasteni asioita. Toisaalta on ihanaa, kun isommat ovat jo aikuisia ja voivat antaa mulle suoran palautteen, tyrmäyksen tai hyväksynnän asioille, mistä ja miten kirjoitan, jos asia käsittelee heidän elämäänsä.

Illan juoksulenkillä kelasin vielä tapahtumia, tuntemuksia ja sitä tilannetta, johon toivottavasti kukaan vanhempi ei tarvitsisi joutua. Oman lapsen elvytys on jotain sellaista, mille ei meinaa löytää sanoja kuvailla sitä. Juoksulenkin profiili muuttui tasaisesta peruskestävyys -askelluksesta spurttivedoiksi. Sinänsä pk-harjoitus olisi ollut järkevämpää, kun neljän päivän sisään on ollut pk-vauhtikestävyys reenejä jo kaksi. Vedettiin Cillan kanssa 10x maximivedot yhden pylvään väleillä kahdeksan kilometrin lenkin aikana. Joka vedolla työstin vielä sitä hetkeä, kun lapsi vajosi käsivarsillani silmät pyörähtäen jonnekin kauas pois.

 

Se oli tavallinen toukokuun arkipäivä. Kolea, puolipilvinen kevätpäivä. Lunta oli vielä ojan pientareilla, mutta asfalttitiet oli paljaat. Mies oli töissä ja meillä poikien kanssa tulossa tuttuun tapaan lounashetki. Sinänsä joka ateria ja syöntihetki oli omanlaisensa, kun toisen kaksosemme ruokailu kesti vähintään tuplasti kauemmin kuin muiden. Tuntui, että päivänkulku pyöri vain syönnin aloittamisen ja lopettamisen ympärillä. Vanhin oli vajaa kolme, kaksoset 10 kuukautta, jotka napottivat vierekkäisillä syöttötuoleilla. Toisella normilounas, toisella sileäksi soseusettu peruna-jauhelihamuhennos, mahdollisimman helposti nieltävässä muodossa.

Joku jauhelihaköntti sinne oli jäänyt, pieni mutta silti liian iso… Se jumiutui ruokatorven leikattuun tai siis liitettyyn saumakohtaan, niin kuin monesti muulloinkin jokin pieni ruokapala jäi. En saanut sitä ylös tavanomaisista ’tempuista’ ja oksennuttamisyrityksistä huolimatta. Se oli kiinni ja pysyi, painoi henkitorven rustorenkaat kasaan. Fyysinen suoritus ja usein syöntitilanteet aiheutti hengitysongelmia. Poika nukkuikin ensimmäiset kuukaudet pystyasennossa auton turvakaukalossa parisängyllämme, keskellä. Pidin käden hänen rinnan päällä, että tunsin hengityksen. Nukuinko itse? En varmaankaan, en muista. Vaaka-asennossa saattoi tulla hengityskatkoksia helpommin ja jouduin herättämään ja ravistelemaan lapsen hengittämään. Joskus jouduttiin lähtemään sairaalaan heikon hengittämisen ja sinertävyyden takia. Happisaturaatiot (yllätys) näyttivät sairaalan monitoreissa sitten normaaleilta. Kerran lähdettiin kiireellisesti ambulanssilla. Koin olevani äitinä vainoharhainen?. Tuntui, että elämä oli vain yhden lapsen elossa pitämistä ja kahden muun pienen lapsen kanssa arjesta suoriutumista.

Kunnes lopulta perus-ruokatorvitähystyskontrollin yhteydessä tähystettiin henkitorvikin, minun pyynnöstä. Ruokatorvitähystyksiä tehtiin säännöllisesti, koska heti syntymän jälkeen saman vuorokauden aikana jouduttiin isoon leikkaukseen. Ruokatorven yläosa oli umpipussi ja alaosa oli kiinnittynyt henkitorven haarakohtaan. Ruokatorven alaosa irroitettiin henkitorvesta ja ruokatorven päät yhdistettiin toisiinsa, saumakohtaa oli laajennettava tähystyksien yhteydessä tihein aikavälein, koska sillä oli taipumus kuroutua hyvin ahtaaksi. Aina nukutuksessa ja lähes poikkeuksetta teho-osaston kautta hengityksen seuraamisen takia. Saumakohtaan myös jäi helposti ruokaa jumiin. Hyvä puoli oli se, että oma ruokatorvi riitti leikkaukseen eikä tarvittu ohutsuolesta tehdä proteesipaloja välille.

Syntymäpäivä – perjantai. Leikkaussalirinki oli koottu koolle päivystyksellisesti lauantaita vasten yölle. Niin paljosta saa kiittää heitä?

Henkitorven tähystyksessä selvisi, että rustorenkaat oli pehmeitä osan matkaa ja aiheutti henkitorven kasaan painautumisen. En ollutkaan kuvitellut ja vainoharhainen! Ratkaisuna tai mahdollisena hoitona, apuna tai miksi sitä voisi sanoa, esitettiin aortanripustusleikkausta rintalastaan, jonka tekisi siihen erikoistunut yksi lääkäri Suomessa. Tämän tuloksena pitäisi henkitorvi pysyä paremmin auki. Myöhemmin kasvun myötä rustorenkaiden pitäisi ainakin suhteellisen hyvin vahvistua. Päätös leikkaukselle jätettiin meidän, vanhempien, varaan. Harkinta-aikaa annettiin seuraavaan kontrollitähystykseen asti. Riskit oli kuitenkin suuret. Olin neuvoton, kauhuissani ja ison asian edessä, toisen ihmisen, lapseni, elämän ja valtavan vastuun äärellä. Sitten tuli tuo toukokuun päivä…

Yrityksistä huolimatta en saanut tilannetta laukeamaan eikä lapsi hengittänyt, hetken päästä hän valahti sylissäni veltoksi ja silmät pyörähti niin, että valkuaiset vain näkyivät. Poika oli kuin räsynukke käsivarsilla. Juoksin lapsi sylissä sukkasillani naapuriin. Onneksi talon isäntä oli kotona ja hän näki heti tilanteen vakavuuden ja soitti ambulanssin. Veltto, eloton ja sinisenharmaa pieni poika sylissäni huusin apua. Huusin Jumalaakin siinä ulkona. Jossain kohtaa alkoi toimia omat vaistot. Aikaa ei varmasti olis ollut enää kovin kauan. Eikä ambulanssi olisi millään ehtinyt apuun ajoissa. Painuin tienpenkalle istumaan, asetin lapsen jalkojeni päälle ja aloin pienin varovaisin puhalluksin elvyttämään. En oikeasti muista, mitä siinä tarkalleen tapahtui ja kuinka monta kertaa sen tein, mutta viimein joidenkin puhallusten jälkeen kuulin pientä hentoa pihinää. Ilmatiet oli ainakin osittain nyt auki ja meni hetki, kun tunsin pienen käden liikahtavan. Poika oli elossa! Hitaasti ja voipuneesti avautui silmät ja poika haki harhaillen katsekontaktia, sen jälkeen kuului vaimea ja käheä itku. Ääni oli tuo tuttu raspi-käheä ääni, jonka kuulin jo silloin synnytyssalissa. Voi Luoja, olin ikionnellinen siitä itkusta ja äänestä?❤!

Sepe-helikopteri oli hälytetty, mutta lääkärin maayksikkö ehti ensin paikalle. Sepe kääntyi takaisin. Näin ymmärsin myöhemmin minulle kerrotusta tilanteesta. Lääkäri ja ambulanssiväki otti tilanteen haltuun. Minulta otettiin lapsi osaavien ammattilaisten käsiin. Lasta tarkasteltiin, laitettiin happisaturaatiomittarit ja muitakin johtoja meni, en kysellyt, luotin heihin. Olo oli kuin jalat ei olis koskettaneet maata, kädet ja jalat tärisi, seisoin ulkona edelleen sukkasillani. Oli kylmä❄. Näin talomme edessä tien varressa esikoisemme haahuilevan hämmentynyt katse kasvoilla. Hänkin sukkasillaan, katseli käsiä pyöritellen, kun ambulanssi oli tullut pihaamme. Joka pojan esikuva, ambulanssimies, joita hääräsi useampia ympärillä?. Nostin esikoisen syliin ja lohdutin, ettei ole mitään hätää enää. Ei hän itkenyt, mutta silti.

Keittiössä toinen kaksosista napotti edelleen omassa syöttötuolissaan, hymyili iloisesti kun näki meidät. Odotti innolla, että ruokailu jatkuu. Mietin hetken, että mitä täällä olisi voinut sillä välin tapahtua, jos hän olisi kiikkunut syöttötuolista itsekseen ylös. Lopetin ajattelemasta pitemmälle. Soitin pikaisesti miehelleni. Se oli lyhyt puhelu, josta meni vain varttitunti, kun hän oli jo kotona. Yleensä työmatka kesti melkein tuplasti pitempään. Toimin robottimaisesti ja sairaalakassi oli valmiina, sekä pojalle että mulle. Se oli miltei rutiinia. Olin niin monet yöt ollut siellä, aina kun lapsi yöpyi, niin minäkin, ellei sitten ollut teholla. Siellä ei voinut vanhemmat olla yötä. Hyppäsin ambulanssin kyytiin, sain pojan pitää sylissäni sairaalamatkan, mies jäi kotiin.

Melkein siskonpeti meillä ?

Meitä hoitanut tuttu lääkäri, lastenkirurgi, tarkasteli hoitokertomukset ja kuunteli tapahtumat. Pienen hiljaisuuden jälkeen totesi, että päätösvastuu ja suunnitelma aortanripustuksesta on selvä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minun harteilta lähti siinä vaiheessa valtava möykky ja painolasti, vaikka tiesin, että uusi riski ja uudet pelot oli edessä. Niille ei kuitenkaan ollut antaa tilaa tässä vaiheessa. Nyt kuitenkin tehdään jotain lapsen elossapysymisen eteen, jos siihen apu ja helpotus löytyisi!

 

Valmistelin lapsen aortanripustusleikkaukseen yhdessä hoitajien kanssa. Oikeaa verityyppiä piti odotella pari vuorokautta ja se viivästytti alkuperäistä suunnitelmaa.

 

Leikkaus onnistuneesti takana ja päästiin toipumaan teholta osastolle. Vietettiin pari viikkoa vielä sairaalassa.

Sieltä on ponnistanut sisukas miehenalku ja selviytynyt monesta leikkauksesta senkin jälkeen?. Ne ovat oma luku ja kertomukset sinänsä. Jotta tämä teksti ei niin melankolisissa ja syvissä vesissä sukella, sanon ilokseni ja äärimmäistä onnea tuntien, että lapsi on myöhemmin pärjännyt niin kilpavoimistelussa maajoukkuetasolla kuin armeijan leivissä parhaana taistelijana. Jotenkin jopa hassua, kun toi armeijasta juuri nimenomaan tuon mitalin?. Voi sitä ylpeyden ja ilon määrää pojan puolesta, jota äitinä sain tuntea! Elämä on kantanut ❤.

Periksi ei anneta, armeijassakaan. Selkeät tavoitteet saavutettuna – bonuksena kunniakirja ja Paras taistelija -mitali.

Tässä vaiheessa totean kaikille lasten vanhemmille: älkää koskaan epäilkö omia vaistojanne, mitä tulee oman lasten terveyteen! Kukaan ei voi tietää ja tuntea lastanne niin hyvin, kuin te tunnette omanne. Oletko joutunut kohtaamaan epäilyjä omia vanhemman vaistoja kohtaan? Tai taistellut lapsen elossa pysymisen puolesta? Onneksi tänä päivänä löytyy paljon tietoa ja tukea esimerkiksi somen erilaisista vertaisryhmistä. Niitä ei tuolloin ollut. Pyytäkää apua ja ottakaa vastaan apua, jos sitä on saatavilla. Meillä oli heikosti verkostoja ympärillä, mummolat 300 kilometrin päässä ja sisarukset kaukana. Eikä kukaan koskaan neuvolassakaan kysynyt multa, miten jaksan. Koska jaksoin, kykenin, osasin ja pystyin! Oli pakko. Ei ole ollut vaihtoehtoja. Se varmaan näkyi minusta, eikä kenelläkään ulkopuolisella varmaan tullut edes mieleen epäillä tai miettiä, että jaksoinko. Usein mietin noina rankkoina aikoina, että jossain on äiti ja isä, joilla varmasti on vielä rankempaa ja asiat ovat paljon huonommin.

Näin jälkiviisaana, olisi hyvä ollut näyttää myös heikolta, sanoa että väsyttää ja myöntää, että apu olisi tarpeellista. Koska todellisuudessa olin totaalisen väsynyt ja loppu. En varmaan huomannut sitä itsekään silloin. Joka tapauksessa tuo kokemus on ollut vahvin pohja suhteuttaa elämän vastoinkäymisiä ja niiden mittasuhteita?.

Muistakaa halata toisianne ja hankkikaa ensiaputaidot?. Oletko käynyt ensiapukurssit? Nyt täytyy sanoa, että omalla kohdallani ne pitäisi päivittää…

~ Tiina ~

 

 

Comments

Sanna Kauhanen
23/10/2019 at 04:50

Juuri luin elvytystekstisi. Huh! Tippa silmässä.. Taitavasti kirjoitettu! ❤



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *