METTÄLLÄ

Lauantaiehtoota!

Olin ajatellut postata ihan eri tekstin tähän väliin, mutta ajatusten virta ja sormet soljui nyt tälle tuotokselle, tuoreesta muistista.

Syksyn yksi kohokohdista on päästä mettälle, keskelle luontoa. Samoilla verkkaisesti ja laittaa kännykät lentotilaan. Olla vain siinä hetkessä, miettiä korkeintaan seuraavan nuotiopaikan pystyttämistä ja tarkastella sopivaa tervaskannon löytämistä. Ja mikä myös parasta, tämä on mitä parhainta pitkäkestoista peruskestävyyreeniä ?. Sykkeet nousee välillä sopivasti kun tarvotaan pehmeää suonpohjaa tai kiikutaan vaaran rinnettä ylös. Jos tulee lintu-hetki, sykkeet pompsahtaa ylös jo pelkästä jännityksestä. Ymmärrän niin hyvin niitä, jotka saa kunnon kiksit mettältä.

Tänä syksynä olin luvannut miehelleni lähteä yhdessä yön yli metsään. Mukana Cilla totta kai! Eikä mihinkään mettäkämpälle, vaan louevaatteen, tarpin suojiin. En ole yöpynyt koskaan taivasalla tai laavulla. Muuten kyllä osallistunut mettäreissuihin vaikka ja miten.

Viikolla seurattiin loppuviikon sääennusteita. Se näytti vesisadetta (kolmella pisaralla) ja aamuyöstä lämpötila näyttäisi painuvan pakkasen puolelle ja lumisadetta (yhdellä hiutaleella). Ajattelin, että oma asenne ratkaisee ja onhan mulla sissikoulutuksen saanut mies mukana, kokenut eräkävijä, johon luotin kuin muuriin. Hyvissä ajoin viikolla tarkasteltiin varusteet ja eväät kasaan. Suunta pohjoiseen, ensin mummolaan. Sieltä sitten perjantai aamusta (lue aamupäivästä) liikkeelle. Vettä satoi. Oli kyllä sadesuojaa ja suunnitelmaa sen varalle.

 

Lähtömeininki mettälle…

Cilla kirmasi liikkeelle metsään yhtä innokkaasti kuin yleensäkin. Katteli kyllä välillä epäluuloisesti, että ollaanko tosissaan, kun tällä kelillä lähdetään mettälle. Ei ihan paras mahdollinen tosiaan! Mutta kokeillaan. Olin oikeasti asennoitunut, että nyt testaan tämänkin luonnonmahtavuuden rajan omalla kohdalla.

Cilla teki hakua edellä. Oli haastava keli, kun rankan vesisateen lisäksi ei ollut juurikaan tuulta. Hajut laskeutui suoraan maahan. Juoksi yhdessä kohtaa sitten suoraan riekon ilmaan yllättäen. Hyvä testi sinänsä, kun paikka -käskyllä pysähtyi, eikä lähtenyt juoksemaan linnun perään. Mies ei nostanut asetta. Riekko pahus, rauhoitettu… Muut linnut oli meitä viisaampia, lähteneet vesisadetta pakoon ja suojaan ?.

Nuotion lumo on aina yhtä mykistävä.

Leiriydyttiin veden äärelle. Hauska huomio oli, että paikalta löytyi vanha nuotiopaikka, jossa oli hetekkasänky valmiina. Ehdotinkin miehelle, jos raahataan hetekka mulle tarppiin sänkypaikaksi ?. No, eipä se sinne olis mahtunu. Mettällä oleminen on siinäkin mielessä mukavaa, että koko ajan touhutaan jotain. Valmistellaan tulipaikkaa, leiriä tai yösijaa (nyt tässä tapauksessa). Oli ennakoitava hyvissä ajoin yö- ja aamuvalmistelut, pimeä tulisi jo kuudelta illalla. Hyvät otsalamput oli mukana, mutta niidenkin akut kestää rajallisen ajan. Vara-akku (Power Bank) oli mukana. Kaikkea kuitenkin oli syytä säästää, varmuuden vuoksi.

Retkievästä, makkaranpaistoa välillä ja rakovalkean valmistelua. Se olikin aivan uus touhu mulle. Nyt tiedän, miten se rakennetaan. Maapuiden hakua, sahaamista ja pilkkomista. Mukana oli koottava saha ja kirves. Sahasta hukattiin tietysti omat pienet ruuvit varvikkoon. Eikä niitä löytynyt sitten enää millään?. Maalaisjärki ja soveltaminen sitten kehiin!  Tarpin mukana olevilla koukuilla saatiin homma pelittämään ja saha toimi viimein. On tulossa pitkä ilta ja yö. Pimeä ja kylmä. Ja vettä niin Esterin syvältä…

 

Vettä tuli taivaan täydeltä (kuvat onkin hieman sameita sen takia).

 

Cilla yritti hakea hetekan päältä makuupaikkaa…

Yhtään valituksen sanaa ei tullut kummaltakaan. Sadesuojista huolimatta vesi kasteli kaikki. Touhutessa oli lämmin. Minun Fjällrävenin erätakki osoittautui hintansa väärtiksi ja merinovillaiset kerrastot loistaviksi valinnoiksi. Saatiin tarppi pystytettyä. Joo, kelpas mulle… voin yöpyä siellä, makuualustan päällä hyvässä lämpimässä makuupussissa. Olin ennakkoon varustautunut illan tai yön pimeyteen rakovalkean valossa, missä poksautetaan pieni kuoharipullo ja nautitaan se romanttisesti siinä sateen suojassa?. Miten se sanotaan? Ajatus on kauneinta tai tärkeintä?…

Leiriytyminen. Uusia erätaitoja rikkaampana, kun tarppi pystytetty ja rakovalkeapuut tehty maapuusta. Harmi, ettei tullut otettua enää kuvia valmiista leiristä, kun kännykkä oli suojattava muoveihin ja turvaan kastumiselta…

Hyörittiin pimeyden seassa reilu tunti. Leiri oli pystyssä, rakovalkean perusta valmiina ja sytyttäminen vielä perusnuotion lisäksi. Läpimärkinä rinkkoja myöten (suojista huolimatta, vaihtovaatteet kyllä rinkan sisällä kuivat, kun oli pakattu muovipusseihin). Vaatteiden vaihto märän varpumaan päällä matalan tarpin suojissa olisi väkisin kastellut kuivatkin vaatteet joka tapauksessa. Cillan silmät kiilui pimeässä otsalampun loisteessa. Se ei suostunut menemään tarpin suojaan. Siinäpä sitä oltiin! Eläin toimii just niin kuin toimii tarvittaessa. Sitä et saa houkuteltua tekemään jotain edes parhaimmilla makupaloilla, jos se on niin päättänyt. Se istui päättäväisesti tarpista kauempana, katsoi meitä ja sen ilme kertoi ”Saakelin hullut, teitä!”.

Ennen kuin valmis rakovalkea sytytettiin, katsoin miestä ja Cillaa vuorotellen. En puhunut mitään. Mies näki minun lävitse ja kysyi, tehdäänkö lähtöpäätös? Nyökkäsin. Valtava huoli oli nyt koirasta. Ajattelin, että itteni kanssa selviän, jos rakovalkea palaa ja polttopuita on tarpeeksi. Vaikka pitkä yö olis varmasti ollut edessä. Mutta koiran päätös selviytyä ilman sadesuojaa sai oman huolen nousemaan ja uudet suunnitelmat. Se värisi kylmästä. On lähdettävä. Leirin purku ja pakkaus umpipimeässä otsalampun loisteessa.

Päivänvalossa oli helppo toimia.

Nauroin miehelle, että olipahan parisuhdeleiri ?. Joo, helpompi vaihtoehto olis ollut lähteä viiden tähden hotelliin ja olla kermapyllyiksi, mies totesi nauramalla ?. Naurettiin molemmat?. Mutta olin varma, että tämäkin kokemus oli paljon enemmän ja hedelmällisempi kuin mitä helpompi vaihtoehto olisi tarjonnut meille?. Luottamus toiseen, että se osaa ja toinen jaksaa ja kestää. Ilman kätinää ja narinaa.

Oma seikkailu oli tarpoa umpipimeässä mettässä autolle takaisin. Mutta olihan mulla tuo sissi mukana. Cilla juoksi osittain meidän vanhoja hajuja ja jälkiä seuraten edellä. Sinänsä luotin, että koira osaa autolle, mutta pakko oli useampaan kertaan pysähtyä tarkistamaan gps-laitteesta, missä mentiin. Vähän oli kiemuraisempi reitti takaisin palatessa ja enemmän suonpohjaa rämmittiin, kun jossain vaiheessa kadotettiin vanhat tulojäljet. Välillä oli lumipeite apuna jäljille, mutta välillä sula maapohja. Ei auttanut lähteä vanhoja jälkiä sitten etsimään, siinä olisi helposti kierretty kehää lopussa.

Cilla häipyi välillä etumatkaa, palasi tiedottamaan ja tarkistamaan, että varmasti ollaan tulossa perässä. Jossain vaiheessa en nähnyt koko koiraa enää hetkeen. Eikä se tullut vihellyksestä tai huudosta huolimatta luokse. Vähän hätäännyin. Mies totesi, että se on löytänyt jo autolle. Ei tule sieltä enää pois. Niin teki aikoinaan heidän pystykorvakin mettältä palatessa. Ja niin teki näköjään Cillakin nyt ?. Siellä se odotteli meitä autolla.

Soitto mummolaan, saadaanko sauna päälle. Anoppila, tuo viiden tähden hotelli, jossa pidetään niin hyvä huoli meistä. Kyllä oli mukava käydä saunassa ja kömytä lämpimän peiton alle nukkumaan. Takaraivossa ajatus, että aion testata tuon tarppimajoituksen vielä… kuivalla kelillä?. Luonnonvoimille ihminen jää toiseksi, aina. Viisautta on nöyrtyä sen edessä ja kunnioittaa sitä?.

Ihanaa viikonlopun jatkoa sulle?

~ Tiina~

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *