PUOLIMARATONIIN VALMISTAUTUMINEN 48 TUNNISSA

Moikka!

Time flies! Olin ajatellut juoksuun liittyen purkaa vielä viimeisimmän puolikkaani blogiin, vaikka siitä on jo muutama kuukausi. Ihan senkin takia, että muistaisin itse paremmin, miten EI SAA valmistautua puolimaratonille?. Tein päätöksen juoksuun osallistumiselle 48 tuntia ennen varsinaista tapahtumaa. No, eipä jäänyt hirveästi aikaa jännittää ?. Miksi näin? Tilannehan oli viime kevään Marbellan Realtraining -leirin jälkeen se, että sairastin kovan flunssan ja poskiontelotulehduksen, josta toipuminen kesti kuukauden. Sen päälle sain jälkitautina jonkin mystisen nivelkipu -tulehduksen. Velipoika kertoi siihen sopivan diagnoosinkin ja muu ei auttanut kuin antaa aikaa nivelille parantua. Liikuin sen mitä pystyin, kevyemmin. Kävin kyllä salillakin, mutta esimerkiksi jalkakyykyt tekivät tiukkaa, kun nilkat ja ylipäänsä nivelet olivat niin jäykät ja kipeät eivätkä taipuneet. Syväkyykyt ei onnistuneet ollenkaan.

Olin tästä huolimatta ajatellut osallistuvani Pyhän Tunturipuolikkaalle ja Levin puolimaratonille loppukesästä. Kohtalo puuttui peliin ja reväytti vasemman keskimmäisen pakaralihakseni laittaessani kenkiä jalkaan muutama päivä ennen tunturipuolikasta. Uskomatonta mutta totta?. Pakko oli sitten uskoa, että nämä juoksut jää välistä ja on otettava rauhallisemmin. Annettava aikaa keholle parantua ja palautua. Ja annoinkin.

Sitten huomasin, että Kiimingissä on perinteinen maraton-tapahtuma syyskuussa. Pakaralihas ei ollut vielä täysin kunnossa, mutta muuten olin jo jonkin verran päässyt juoksemaan. Ajattelin, että mikä ettei! Kokeillaan ex temporee. Ja sillä fiiliksellä todellakin mentiin?. Kelasin alkuviikon reenejä, mitä olin tehnyt… Ei todellakaan optimaali päättää se puolikkaalle. Maanantaina olin käynyt pitkän 17km juoksun ja muut reenit päälle. Keskiviikkona oli toiminnallinen ja jalkareeni. Lisäksi juoksun oheiset, jotka olivat vähän totutusta poikkeavat (=perjantaina jalat hapoilla ja kipeät). Lauantaina kisapäivänä pää pyörällä, että aikuisten oikeestiko olen menossa juoksemaan puolikkaan…ei taida olla mitään järkeä. Suoritin robottimaisesti kuitenkin normi valmistelut, koska olin päättänyt juosta. Kisamusiikki valmiina, ladatut kuulokkeet ja sykemittarit, juoksuvermeet ja vaatteet (lämpimälle ja kylmemmälle) – check! Kotoa ei ollut kuin reilu 20km ajomatka. Matkan varrelta Halpa-Hallista vielä geelit… vaan eipä niitä monen myyjän opastuksella löytynytkään?. Katsoin kelloa, reilu tunti ja startti.

 

Äkkiä kotiin takaisin, penkomaan vanhat polkujuoksureput, jos niistä löytyisi geelejä. Muutama löytyi vanhentuneilla päivämäärillä. Jos maha menee sekaisin, niin menköön. Pakko selvitä näillä, aikaa ei ole enempää etsiä. Mies puisteli päätään ja nauroi. Perinteiset! Mutta hei, kenenkään henki ei ole uhattuna. Vain minun juoksu… Mies kysyi, olenko maksanut osallistumisen. En… paikan päällä pitäis pystyä…toivottavasti kortti kelpaa… onneksi kelpasi. Mä oon niin cool ja pro…? Kaikki järjestyy kyllä!

Juoksu starttasi ennemmin kuin ajattelin lähtöpaikalla. En kuullut kuulutuksia, kun olin ladannut jo musiikit korville. Kuvailin vielä ig-stooripäivitystä, kun startti alkoi?. Ekat kilometrit oli ok ja aina näillä puolikkailla ne tuntuu liian kovilta. Ihmettelen porukan lähtövauhtia juoksuun… mutta toisaalta ei todellakaan olla peruslenkillä. Olin syönyt pari päivää sopivasti ja normaalisti. En yleensäkään ajattele, että puolimaratonille pitäisi tankata jotain erityistä ja erityisen paljon. Ei ole kyse kuitenkaan triathlonista. Hyvä tietysti huoltaa sen viikon perushiilarit ja parilta päivältä vähän extraa tai tuplata edellisenä päivänä (riisi/pasta).  Mutta mitään mättöä en ainakaan omalla kohdalla harrasta tai koe sopivaksi itselleni. Hyvä nesteytys tasaisesti parilta päivältä ja suolat. Laskin sen varaan, että sopivin välein on myös huoltopisteet, joissa saa nesteet ja suolat. Niin kuin saikin.

Olen juossut Levin puolikkaan ajalle 1.56 ja ajattelin, että Kiimingin tasaisen ja ”nopean” reitin tavoite voisi olla 1:55. Höpönpöppöä!!!! Ehkä olen liian ankara ja vaativa itelleni. Missähän maailmassa sitä elää välillä! Näillä valmisteluilla! Vaikka juoksuvauhti tuntui suhteellisen reippaalta, niin tavoitteesta jäätiin kymmenen minuuttia. Olin asettanut myös toisen tavoitteen (varatavoite?), että kilometrivauhti pysyy alle kuuden minuutin. Se toteutui. Ensimmäiset 13km meni ok, mutta sen jälkeen alkoi tuntua väsymys ja hapot jaloissa. Liian rankka reeniviikko alla. Olin kuullut ystävältäni ja lukenut somesta parilta seuraamaltani urheilijalta, että jos pilkkoo mielikuvin juoksun kilometreihin ja ajattelee yhden juoksukilsan ajan vain tiettyä ihmistä ja kohdetta, niin se auttaa konkreettisesti. Niinpä kilometrit 16-21 olin päättänyt juosta kilometri kerrallaan yhdelle tärkeälle ihmiselle elämässäni.

Kilometrin nro 17 juoksin nuorimmalle pojalle. Hän on niin empaattinen ja sielukas luonne! Ajatukset vilisi raskausajan ihanuudesta läpi synnytyksen. Olen niin nauttinut kaikista raskauksistani ja voinut todella hyvin raskausaikoina (alkupahoinvointia lukuunottamatta). Muutenkin nuorimmaisen vauva-aika oli kaikin puolin nautinnollista. Hän oli perusterve ja tyytyväinen lapsi. Ja on sitä edelleen?. Rakensimme taloa hänen vauva-aikanaan ja siellähän sitä suurimmaksi osaksi aikaa vietettiin. Vaikka rakennusaika on yleensä raskasta aikaa, on niistä ajoista jäänyt vain hyvät muistot. Muistot ovat tärkeitä, sanoi eräs ystäväni. Niitä ei voi kukaan viedä pois sinulta. Neljännen lapsen kohdalla (ja kun hoidettavana oli nyt yksönen) osasin ottaa vauva- ja lapsiarjen melko rennosti, tilanteen mukaan mentiin ja nautin joka ainoasta hetkestä?.

Kilometrin nro 18 juoksin toiselle kaksoselle, rauhalliselle ja kiltille pojalleni. Hän oli jo vauvana tyyni ja jaksoi odottaa vuoroaan. On edelleen rauhallinen ja kiltti, mutta ilokseni olen huomannut hänen ”Camel Boots” miehen luonteensa. Päättäväinen ja harkitseva, kulkee omaa polkuaan eikä ole muiden mielipiteiden orja tai toisten yllytettävissä. Ihailen hänen omistautumistaan asioille, jotka häntä kiinnostavat. Kaikki, missä pärisee jonkin sortin moottori, on suuri intohimon kohde.

Seuraavan kilometrin nro 19 juoksin luonnollisesti toiselle kaksospojalleni. Ensimmäisen minuutin kyyneleet valuivat vain pitkin poskia. Pelkästään siitä ajatuksesta, että hänen on pitänyt käydä niin paljon rankkoja asioita läpi heti syntymähetkestä. Voi, kunpa olisin saanut kantaa ne kaikki kivut ja rankat hetket itse! Mutta elämä ei ole reilua. Jostain syystä hänen kohdalleen on annettu nämä koettelemukset ja olen usein miettinyt, että se on kasvattanut omalta osaltaan hänestä hienon miehen. Sisukkaan ja persoonallisen. Hänen vilkas ja eläväinen, jopa hieman uhkarohkea ote elämään on antanut esimerkkiä myös itselleni. Kokeilla asioita, joissa mennään oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Siinä juoksin juuri epämukavuusalueellani ja koin suurta kiitollisuutta pojalleni. Olen vasta viime vuosina huomannut, että olen heittäytynyt rohkeammin uusiin asioihin ja kokemuksiin. Poikani ansiota omalta osaltaan.

Vanhimmalle pojalleni meni kilometri nro 20. Aina kun ajattelen häntä, minut valtaa jotenkin lämmin olotila. Esikoinen, joka teki minusta aikoinaan äidin. Herätti minussa äidinrakkauden ja antoi jotain niin suurta vain pelkällä olemassaolollaan, mille ei löydä sanoja. Hän oli vauvana niin iloinen ja aurinkoinen! Olen saanut kuulla monelta taholta hänen ystävällisyydestään ja huomaavaisesta luonteesta. Ai että, kuinka sain enemmän voimaa juoksuun, kun mietin hänen herttaista olemustaan ja sitä riemua, mitä olen saanut kokea kaikkien poikien kanssa. Jokainen omalla tavallaan spesiaali ja jokaisella oma paikka sydämessäni????.

Sitten vielä viimeinen kilsa, nro 21 ja risat. Aviomiehelleni, joka on jaksanut olla menossa mukana ja juoksun aikanakin tuli huoltojoukkoihin. Kiitos siitä! Juoksin ja välillä itkin muutaman kyyneleen. Yhteistä taivalta takana yli 27 vuotta. Päällimmäisenä mietteenä juostessani oli kiitollisuus, kuinka olen saanut aina luottaa mieheeni?. Heikkoina ja tuulisina hetkinä, silloinkin kun fiilis on ollut paska tai surullinen. Olen saanut olla juuri minä ja oma itseni, olematta mitään muuta tai kukaan muu. Paljaana ja avoimena. Luottaen, että rakkaus kantaa. Ja se on kantanut. Silloinkin, kun ärsytyskynnys on ylitetty. Juoksin ja voimaannuin loppumatkan, kun ajattelin tämän periaatteen miehen panosta perheessämme. Ei ole ollut tilannetta, josta hän ei olisi noussut tai nostanut perhettään. Arvostan?.

Ja sitten tuli maaliviiva – vihdoinkin! Vasen pakara parkui väsymyksen kipua, mutta tunsin sen antautuneen jo pikkuhiljaa parantumisen polulle. Uudet suunnitelmat ja tavoitteet – paremmilla valmistautumisilla – Tervetuloa ?!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *