YAMAHATYTTÖ POLARIKSELLA PYHÄLLÄ JA SUOMULLA

Mies pyysi minut hieman erilaiselle treffi-viikonlopulle joku aika sitten. Luvassa ei olisi kuoharia, a la carte illallista tai muutenkaan mitään hömppäpömppää. Varmuudella tarjolla olisi bensanhajua, vauhtia, hikeä ja ehkä vähän yllättäviäkin tilanteita. Vastasin kutsuun myöntävästi, totta kai! Mikäpä ei saa naista liikkeelle ja treffeillä syttymään paremmin kuin ronski, miehinen, hieman hien ja bensan sekoitukselta tuoksahtava alfauros😜. Ai että!

Treffikutsu sinänsä oli nostalginen, kun olen tavannut mieheni juurikin moottorikelkkailun merkeissä 28 vuotta sitten ja siitä alkoi meidän yhteinen taival. Elettiin helmi-maaliskuuta vuonna 1992 ja kotipaikkakunnallamme järjestettiin GIANT -moottorikelkkakilpailut. Luvassa oli iso tapahtuma. Kisoihin haettiin eri kelkkamerkeille omat kelkkatytöt. Ystäväni sai ylipuhuttua minut siihen mukaan ja suostuin sitten hakuprosessiin hänen kaverinaan. Olihan se hauska kokemus kaikkinensa. Ja jännittävä! Kisoihin valittiin kelkkatyttöjen lisäksi myös GIANT -lumikenttien kuningatar. Minä sain kannettavakseni Yamaha -merkin edustuksen. Olin haltioissani hienoista Yamaha vaatteista😻!

Appiukon tekemä porovyö pojalleen, jonka entisöi nyt mulle sopivaksi.

Mieheni Mr.X touhusi kelkkaporukoissa ja hän oli myös mukana GIANT -kisoissa, talkoohommissa. Kisat huipentuivat palkintojenjakoon ja illanviettoon paikallisessa Kievarissa. Olin täysikäinen 18 vee ja pääsin kekkereihin mukaan. Vietin iltaa kelkkatyttöjen ja isoveljeni sekä serkkupojan seurassa. Mr.X teki tuttavuutta kovastikin, mutta sai sinä iltana jatkaa hauskanpitoa kavereidensa kesken, kun kotiuduin turvallisesti isoveljen huomassa kotiin. Lyhyesti ja ilman ”Kauniit ja Rohkeat” -yksityiskohtia, sain siltä illalta sitkeän treffeille kutsujan seuraaviksi viikoiksi kintereilleni🙊. Silloin ei ollut kännyköitä eikä somea. Treffipyynnöt tehtiin henkilökohtaisesti ja reilusti kasvotusten. Lähes päivittäin sain kassalleni asiakkaan (tein lukion ohella kassa-töitä paikallisessa K-kaupassa), joka tarjoutui antamaan töistä kyydin kotiin. Pääsen kyllä pyörälläkin, oli viileä vastaus muutamat viikot. Ja olen edelleen sitä mieltä, että mies on se, joka tekee aloitteen. Olen ehkä vanhanaikainen. Sinnikkyys sitten lopulta palkittiin, täytyy sanoa…  Suostuin lopulta treffeille ja minut vietiin moottorikelkalla Ailankatunturin päälle ihastelemaan maisemia. Siitäpä se meidän tarina alkoi. Ja täytyy muistaa, että ystävälläni on muuten ollut aika iso rooli tässä stoorissa. Kiitos siitä hänelle.

 

Silmä ja sielu lepää

Olen seurannut nyt vierestä mieheni iloa ja riemua saadessaan takaisin lapsuuden ja nuoruuden aikaisen harrastuksensa, moottorikelkkailun. Se on ollut yhtä luonteva osa hänen elämäänsä aikanaan, kuin useimmille polkupyörällä ajaminen. Kelkkareitit lähti suoraan takapihalta (eipä silloin muutenkaan ollut merkittyjä kelkkareittejä). Kavereille ja kouluun ajettiin moottorikelkalla ja tämä kaikki oli iso osa hänen elämäänsä. Pitkä ajanjakso on ollut välissä ilman tätä rakasta harrastusta. Syitä siihen? Muut tärkeämmät asiat on ajaneet ohi elämäntilanteesta johtuen. Muutto Lapista Oulun seudulle, opiskelut, asuinympäristö, perheen perustaminen, lapset ja harrastuskuljetukset (ja niitä on riittänyt viime vuosikymmenellä!), lasten harrastustalkoilut, työ ja yrittäjyys. Voin sanoa rehellisesti, että tuohon kaikkeen helposti kadottaa itsensä. Vaikka niin tärkeää kuin se onkin, että perhe on etusijalla, täytyy muistaa myös itsensä. Yhtä kaikki, arvostan suuresti sitä, että mieheni on kuitenkin pitänyt arvojärjestyksen, perheen, etusijalla. Mutta olen äärimmäisen iloinen, kun hän on saanut palan omaa itseään taas takaisin.

Viime viikonloppu hurahti siis kivasti kelkkaillen näiden treffikutsujen merkeissä ja ”leiriydyimme” tukikohtaan, appivanhempieni luo Kemijärvelle. Lauantaina ajettiin Pyhätunturille ja keli oli menomatkalla upea. Aurinko paistoi ihanasti pienen evästauon jälkeen koko loppumatkan. Nautittiin eväät Karhukuusikon tuvalla. Kyllä termarikahvi ja ruisleipä on sitten parasta ulkoilun lomassa! Pyhätunturille päästyämme nautittiin kunnon lounas Cafe Loimussa. Ihana paikka ja aina niin loistava palvelu! Suosittelen lämpimästi.

Pimeä ehti ennen paluumatkaa, kun tovi vierähti Loimussa ja entisen koulukaverini (Loimun yrittäjä) kanssa vaihdettiin kuulumisia. Tankattiin kelkat Pyhällä ja minä toimin edelleen Mooseksena. En nyt tiedä, oliko niin järkiratkaisu minun suuntavaistolla. Mies kyllä tietää, että toimin naisen logiikalla ja käännyn aina oikeaan… Niinpä vedin sopivasti risteyskohdassa oikealle. Olihan siinä toki kyltit, mutta kaikki oli lumen peitossa🙄. Ja kun tykkään vauhdista, niin risteyskin vedettiin sitten sen mukaisesti. Odottelin jo tovin ajavani Karhukuusikon ohi, mutta kumman kaukana se tuntui nyt olevan. Ja reittikin näytti ehkä erilaiselta kuin tullessa🤔.

Vilkaisin taakseni enkä nähnyt enää miehen kelkkaa takana. Mitä hemmettiä?! Oliko sattunut jotain😳? Ei sitä miestä ainakaan minun vauhti ole tappanut, ajattelin. Huruuttelin keskimäärin 50-60 km/h vauhtia, metsämutkissa maltillisemmin ja suorat lujemmin. Aloin kääntää kelkkaa ja huomasin hetken kuluttua valojen tulevan kohti. Mies nauroi, että hän on välkytellyt valoja takanani vaikka kuinka kauan, eikä ole mistään päässyt minun ohi, kun reitti oli sen verran kapea ja metsäinen. Olin myös päättänyt ajella koko baanan leveydeltä💁… Hänen ainoa keino oli pysähtyä ja toivoa, että jossain vaiheessa tuo nainen hoksaa kurkata taakseen ja pysähtyä, kun mies on jäänyt kuin nalli kalliolle. Tai en yllättyisi, jos ajaa päräyttäisit Luostolle asti, mies tuumasi mulle. Luostolle lustin pithon, niin olis mies kuulemma soittanu mulle, että tilaa baaritiskillä yks jäykkä valmiiksi hänellekin🍻. Olin ajanut sitten risteyksessä klo kahteen, kun olisi pitänyt mennä klo yhteentoista. Extrakilsoja kertyi sille mutkalle yli kymmenen… Enpä muista, koska olen nauranu niin makeasti.

Tuuli ja lumipyräkkä oli yltynyt ja reitin avokohdat oli lumidyynejä täynnä. Siinä sai makustella sitten umpiajoa ja keikutella kelkan kanssa jos jonkinmoisessa kulmassa. Olen vilukissa ja mies tietää sen oikein hyvin. Luojan kiitos hän oli huolehtinut asialliset välineet ja vaatetuksen mulle. Ajokahvat lämmitti sormia ja lisäksi oli vielä suojat kahvojen päällä, joiden sisälle sain kädet ja sormet lämpimään. Ihan oleellinen varustus mulle! Niin sitä päästiin loppumatka turvallisesti perille. Sain varmuuden vuoksi vielä loppumetreillä neuvon tulevasta T-risteyksestä, että siitä lähdetään sitten vasemmalle. Tai muuten päädytään Rovaniemelle🙊… Mulle kyllä ajaminen passaa, mutta suunnistamisen jätän muille… Kilsoja kertyi päivälle 145km.

Appivanhempien luona on aina saanut olla kuin viiden tähden hotellissa. Lämmin ruoka ja sauna odotti meitä🙏. Uni maistui ja aamupalojen jälkeen suunnattiin kelkkojen kanssa sunnuntaipäiväksi sitten Suomulle. Ajattelin, että tämäkin reitti on kuin omat taskut miehelle, mutta eipä ollutkaan vielä koskaan virallista kelkkareittiä pitkin sinne ajanut. Käyttänyt kyllä muita ”ammattilaisreittejä”, mutta nyt ajettaisiin virallisen reitin kautta. Alkumatka näytti, että muitakin kelkkoja olisi mennyt edeltä. Jäljet kuitenkin loppuivat melko pian ja me jatkettiin pioneerina kohti Suomua. Oli sopiva pakkanen eikä luntakaan varsinaisesti satanut, mutta keli oli ihmeellinen. Lasit jäätyi ja ryytyi niin kuin autolla ajaessa alijäähtyneen veden jäätyessä tuulilasiin. Joka kilometrille pysähdys ja lasien lämmitys ja puhdistus🙄. Kävi kyllä mielessä, että käännytään takaisin. Mutta jatkettiin sinnillä siitä huolimatta. Aika paljon kelistä kertoo ajoaika, kun menomatka kesti aika tasan 3 tuntia (55km) yhdellä ”puskapissatauolla” ja tulomatka taittui melkein puolet nopeammin, 1h40min muutaman pitstop- ja tankkauspysähdyksen kanssa. Oli parempi keli ajella takaisin eikä lasit ryytänyt.

Mäntyvaaranjängän ylityksessä ajoin poikkeuksellisesti mieheni, takana. Onneksi. Näin yht’äkkiä kelkan sukeltavan ja valojen humpsahtavan johonkin notkelmaan😱, mutta kelkka nousi ylös ja mies kääntyi heti tarkistamaan minun tuloni. Olin sen verran kuitenkin lähellä, että reagoin vain nopeasti vaistolla hieman sivulle ja painoin kaasun kovemmalle, että pääsen notkelman yli vauhdilla. Otti vähän tuntumaa kropalle. Lumi oli kasautunut avo-ojan päälle. Kumma, ettei ollut mitään varoitusta. Paluumatkalla tiesin sitä varoa ja näky kyllä yllätti, kun oja oli yllättävän iso ja siinä virtasi vesi. Vauhdilla päästiin yli ja hyvä kun näin sen avoveden vasta ylittäessäni sen😆. Olisi saattanut jäädä ajamatta, jos olisin ehtinyt miettiä sitä hetken. Selvittiin onneksi säikähdyksellä ja jatkettiin loppumatka melko kumpareista maastoa. Käsmäjoen riippusillan ylitys oli matkan varrella, mikä minun mielestäni oli kyllä ihan romanttistakin💘. Kun kerta treffeillä ollaan… Menin (tietenkin) edeltä ja mies tuumasi, että melko nitinää ja huojuntaa oli sillan ylitys pitänyt😬. Alla virtasi avoin joki. Jännitti vähän, mutta ajattelin, että kaipa tästä on muutkin ajaneet ja kantokyky ilmoitti 800kg. Naiset ensin, vaikka nitisevälle riippusillalle…

Käsmäjoen riippusilta Suomureitillä
Ihan äXänä

Perille päästiin sinisen hetken aikaan ja rinne näytti ihanalta valaistuksen kera. Se näky tavallaan lumosi ja pysäytti. Aina siellä käydessäni teen matkan menneisyyteen ja pysähdyn hetkeksi. Toivon todella, että yrittäjä saa Suomun jälleenrakennettua ja uuteen nousuun. Kovia se on kokenut ja isolta työmaalta näytti koko alue. Mulla liittyy Suomuun lapsuusmuistoja. En kyllä niistä paljon tai kaikkea muista, kun niin pienenä olen kuullut asioita. Eikä kaikkia ole varmasti edes kerrottu. Minun pappa on ollut aikoinaan rahoittamassa Suomun rakentamista ja ollut sitä perustamassa. Voi, kuinka paljon siihenkin mahtuu tarinaa ja historiaa, oman kirjan verran varmasti. Osa asioita on mennyt jo hautaan asti. Pappa myi maatalonsa Tervolassa, jalostetun karjansa ja hevoset, koko omaisuutensa, kun tulevat yhtiökumppanit osasivat puhua hänet mukaan Suomubisnekseen. Muuten ei olisi saatu rahoitusta siihen toimintaan. Äitini on sanonut joskus, että moni ei tätäkään tiedä, että tosiasiassa hänen syntymäkotinsa kivijalasta on saanut Suomu alkunsa.

Suomu ja sininen hetki

Sinisilmäisyyttä, sopimuksia, vedätystä, viinanhöyryjä, luvattuja nappaskenkiä ja mersuja. Oikea Dallas ja Dynastia -sarja kerrassaan! Suomulla oli töissä isovanhempieni lisäksi osa heidän aikuisista lapsistaan vävyineen. Rinteeseen kiskottiin hissipylväitä (eikä silloin ollut tämän päivän työkoneita) ja päivät oli raskaita ja pitkiä. Summasummarum pappa sai jossain vaiheessa tarpeekseen ja katsoi lopuksi parhaaksi kerätä perheensä ja jättää taakseen likaisen harmaat pölyt. Aloitti alusta puhtaalta pöydältä, taskussaan 1000 mummon markkaa ja vastuu isosta perheestä. Toimeliaana miehenä hän perusti Pelloon leipomoyrityksen Suupalan, joka elätti koko perheen. Yritys teki uskomattoman elinkaaren ja on oma tarina itsessään.

Mutta nyt lähti Suomu vähän lapasesta. On kuitenkin välillä hyvä pysähtyä miettimään asioiden syntyjuuria ja lähtökohtia. Kuinka paljon ihmisten kädet on tehneet töitä monien itsestään selvältä näyttävien asioiden eteen. Usein taustalla on paljon valvottuja öitä, huolia, kyyneleitä ja murheita. Pappa oli mulle tärkeä ihminen ja kävin joskus pienenä tyttönä Suomulla hänen kanssaan. Näin sen surun ja tuskan papan kasvoilta, mutta en sen sisältöä silloin ymmärtänyt.

Nautin täysillä viime viikonlopun ulkoilusta ja vauhdista. Mahassa kujersi perhosparvi kuin konsanaan silloin nuoruusvuosina. Oli taas mukava huomata, kuinka hulvattoman hauskaa on aina ollut yhdessä tehdä asioita ja juttuja🤗. 

Oli kiva viikonloppu💙 

 

Comments

Sanna Kauhanen
09/02/2020 at 08:57

❤️



Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *